Eipä näköjään tule kovin usein tänne henk.koht. blogin puolelle tehtyä tekstejä. Edellinen on reilun vuoden takaa. Liekö syynä se, että kirjoittelen aika paljon blogeja ja nettisivuja ja vaikka mitä niinkun työn puolesta, niin tää sitten jää.... Vai olisko vaan se yksi kuolemansynneistä, laiskuus. No, tänään kuitenkin tuli kohdalle sellainen tapahtuma, josta heti sukeutui ajatus kirjoittaa.
Olin taas kerran vakiomuotoisella kävelylenkilläni, jonka teen pari kertaa viikossa. Aurinko paistoi ja muutenkin mukava, keväinenkin sää. Olen tehnyt tämän saman lenkin varmaan viiden vuoden ajan säännönmukaisesti, joten monet tuolla liikkuvat ihmiset jo tunnen vähintäänkin ulkonäöltä.
Mutta tänään vastaani käveli ihan uusi tuttavuus. Nuori nainen työntäen lastenvaunuja. Jo kauempaa huomasin, että hän on maahanmuuttaja. Tiedättehän, se vaan jotenkin huokuu ihmisestä; hieman tyylikkäämmästä pukeutumisesta, kevyestä päivämeikistä (vaikka onkin vain lasta ulkoiluttamassa) ja jollain tapaa ryhdikkäämmästä olemuksesta. Hän silmäili vastaantulijaa - siis minua - varovaisesti, hieman huomaamattomasti. Kun sitten kohtasimme, tervehdin selkeästi ja iloisesti, niinkuin tapanani on.
Hän yllättyi silminnähden ja positiivisesti. Sanoi jotakin kielellä jota en tunnistanut, mutta silmien ilme ja puheen äänensävy suunnilleen paljasti ajatuksen. Vastasin englanniksi, että en ymmärrä, jolloin hän pahoitellen puutteellista englannin taitoaan selitti, että on niin harvinaista, että kukaan vastaantulija sanoo mitään. Juttelimme hetken ja jatkoimme matkaamme, minä ainakin vielä paremmalla tuulella, kuin olin ollut ennen tuota tapaamista.
Hetken päästä vastaan käveli keski-ikäinen nainen, jonka tiedän asuvan naapurustossa. Hänkin silmäili vastaantulijaa - siis minua. Tuijotti suorastaan intensiivisesti. Jälleen, kohdatessamme tervehdin. Nainen käänsi heti katseensa poispäin, jonnekin kengänkärkiensä tienoille eikä vastannut mitään. Ei sanallisesti tai minkäänlaisella eleellä.
Noniin, big deal, mitäs sitten. On erilaisia ihmisiä ja erilaisia ihmisiä. Mutta miksi se tuntuu olevan suomalaisten kanssa aina vähän näin? Olemmeko tosiaan niin metsäläiskansaa, että vastaantulijaa ei voi edes tervehtiä? Minua tuo ajatus ainakin alkoi sen verran hiertää, että päätin kirjoittaa....
